Suunniteltujen lukukausimaksujen karahtaminen vaalitulokseen vei yliopistouudistuksen hyllyvälle pohjalle

Monet ovat huomanneet viimeaikaisesta lehtikirjoittelusta, että Suomessa useat yliopistot ovat yhä pahemmassa taloudellisessa ahdingossa, mikä väistämättä vaikuttaa opetuksen laatuun ja opiskelijoiden mahdollisuuksiin suorittaa pakolliset kurssit järkevän suunnitelman mukaan aikataulussa ja saada tarvittaessa opinto-ohjausta. Myös huippuyliopistoksi alunperin kaavailtu Aalto-yliopisto on kärsinyt, sillä sen kansainvälinen arvostus on perustamisestaan lähtien vain pudonnut, siitäkin huolimatta, että se on saanut suomalaisista yliopistoista yritysten sponsorirahoja kaikista eniten ja saa ironisesti myös suurimman osan valtionosuuksista, koska ne ovat näihin sponsorirahoihin sidoksissa.

Ongelmat johtuvat mitä ilmeisimmin rahoituksen leikkauksista, mutta mahdollisesti myös rahojen huolimattomasta tai tarkoituksenmukaisettomasta käytöstä. Eräs yliopistoja rasittava piirre on se, että ne eivät ole voineet vähentää tarpeeksi opiskelijoiden sisäänottoa, koska niitä on osin käytetty nuorisotyöttömyysongelman siivoamiseksi pois näköpiiristä. Tämän seurauksena joillekin aloille sisäänpääsykynnys on madaltunut liiaksi, mutta toisaalta kaikkien lahjakkuus ja taidot eivät riitäkään enää opintojen edistymiseen. Erityisesti tekniikan alalla matemaattisten aineiden osaamisvaatimukset kasvavat erittäin jyrkästi lukiosta yliopistoon siirryttäessä. Tilanne ei myöskään ole lähivuosina kääntymässä resurssikysymyksissä ainakaan parempaan suuntaan.

Näen asian niin, että nykytilanne on syntynyt siitä, että alkuperäinen suunnitelma, joka on lanseerattu valtionhoitajapuolueiden dominoimien hallitusten aikana, tärveltyi viimeisen elementtinsä osalta edelliseen vaalitulokseen, joka loi Perussuomalaisten väistämisen jälkeen sivuseurauksena Vihreiden, Vasemmistoliiton ja Kristillisdemokraattien yhteisen vaa'ankieliaseman hallituksessa. Aiottu suunnitelman olennainen osahan olivat opiskelijoiden lukukausimaksut, jotka olisivat kohonneet nopeasti etenkin suosituimmilla ja parhaimpiin tuloihin johtavilla aloilla. Kolme mainittua pienpuoluetta kuitenkin muodostavat tässä kohden ylitsepääsemättömän esteen, koska niille suomalaisille opiskelijoille kohdistuvien lukukausimaksujen käyttöönotto olisi poliittinen itsemurha ja on myös ilmeistä, että oppositiokaan ei tällaisilla "talkoilla" halua itseään ryvettää.

Katson, että suomalaisen yliopistokoulutuksen maineen turvaamiseksi valtion on huolehdittava vaikka veronmaksajien rahoilla riittävistä resursseista ja säästöjä voidaan saada karsimalla rohkeasti opiskelijoiden sisäänottoa, mutta pitämällä se kuitenkin ehdottomasti pääsykoeperustaisena kuten nytkin. Samoin voidaan joitakin yliopistoja fuusioida ja niiden päällekkäisiä toimintoja yhdistellä. Jos valtion budjetin kannalta asiaan liittyy edelleen ongelmia, voidaan tuloveron progressiota kiristää keskituloisilta vähän ja hyvätuloisilta hieman enemmän. Progressiivinen verotushan täyttää tavallaan ajatuksen opiskelun jälkeen maksettavista lukukausimaksuista, mikäli opinnot ovat edesauttaneet pääsyä hyville palkkatuloille.

On myös muistettava, että yliopistojen kansainvälinen maine on helppo ryvettää nopeasti, mutta profiilin nostaminen on aina tuskallisen hidasta.